Little vacation

Moikka ja hyvää juhannusta! 

Saavuin eilen illalla junalla Joensuuhun ja olin aivan poikki. Oli aivan älyttömän mahtavaa olla etelässä ja viettää aikaa ystävien kanssa tehden kaikkea kivaa. Olisin niin voinut jatkaa siellä lomailua, mutta piti tulla hoitamaan asioita ja kissaa.

Meiän pieni loma starttas Lahdesta, jossa vietettiin muutama päivä. Istuttiin alkuöinä veden äärellä ihaillen auringonlaskua ja maisemia. Oli niin rentouttavaa istuskella musiikin soidessa ilman ihmisiä lähistöllä. Vesi oli tyyni ja taivas oli välillä minkäkin värinen. 

Meille sattu just aivan mielettömän hyvät ilmat, jolloin vietettiin suurinosa ajasta ulkona. Yleensä se tarkoittaa sitä, että kamerassa on monta sataa kuvaa per päivä, haha!  

Mulle koko kaupunki on aivan tuntematon, joten kierreltiin siellä sun täällä ja sain nähdä ja kokea millaista Lahdessa on. Itse en koskaan muuttaisi kyseiseen kaupunkiin, mutta olihan siellä kaunista. 

Matka jatku kohti Porvoota, jossa vietettiinkin sitten loppuaika. Porvoo on tosiaan vanha kotikaupunkini ja ei kyllä yhtään ole ikävä sinne. Aivan paska paikka suoraan sanottuna, mutta ei avata sitä nyt lisää.

Porvoossa oli aivan älyttömän huonot ilmat monena päivänä, jonka takia päiviä meni sisällä olessa.

_________________________________________________________________________________ 

Lauantaina päätettiin lähteä käymään korkeasaaressa, jossa olen ollut monia vuosia sitten viimeksi. Oli ihan kiva reissu, lukuunottamatta kaatosadetta. Onneksi saatiin nähdä edes joitain eläimiä.

Suoraan sanottuna, mä pelkään helvetisti niitä vapaana juoksevia v*ttupäälintuja. Aina kun menin ohi, niin ne rääky ja juos kohti. :'D 

Huonopuoli noissa eläintarhoissa on se, että saan aina ihan hirveän eläinkuumeen ja haluan kaikki sieltä kotiin..

_________________________________________________________________________________

Seuraava reissu olikin sitten Tallinnaan. Mikä onkaan parempaa, kuin lähteä laivalle parhaan ystävän kanssa. Aamu alkoi herätyksellä 5.00 ja siitä valmistautumaan ja satamaan! 

Laivamatka meni todella nopeasti, ihasteltiin säätä kannella, kierrettiin kaupat ja mentiin aamupalalle. Musta se aamupalabuffetti on aina pakollinen, koska sitten ei tarvitse samantein maissa lähteä etsimään ruokapaikkaa.

Laiva oli tupaten täynnä niinkuin arvata saattaa. Päästiin vihdoin maihin ja suunnattiin samantien niihin putiikkeihin satamassa. Itseäni ärsyttää aivan älyttömästi se, kun myyjät suoraansanottuna hyökkäävät kimppuun, kun vähänkin katsot jotain tuotetta. Siksi en lähes koskaan osta kyseisestä paikasta mitään, kun en ollenkaan kestä sellaista tyrkyttämistä. Omalla kohdallani myyjät vielä yrittävät pukea niitä tuotteita päälleni. Ahdistavaa! Ne majat olikin nopeasti katsastettu.

Lähdettiin suunnistamaan kunnon kauppakeskuksiin ja ne olivatkin ihan siinä hollilla. Kierrettiin perus H&M:t läpi ja muut massakaupat. Mun ehdoton lemppari vaatekauppa on New Yorker ja sitä ilon määrää, kun se kauppa tuli vastaan. Siellä varmaan menikin eniten aikaa ja sieltä lähti vaatteita mukaan. Se on jotenkin niin hyvä kauppa ja just mun tyylisiä vaatteita. Tykkään tykkään tykkään!

Löysin ihan mun uuden lempparipaikan. Smoothiekoju. Sieltä sai valita minkäkin sorttisia smoothieita ja onneksi kokeilin. Rakastuin täysin. Halpaa ja hyvää.

Tykkään muutenkin kokeilla kaikkia uusia tuotteita ja päätettiin kokeilla meille uusia jäätelöitä. Näytti niin hyviltä! 

Pienen tauon jälkeen jatkettiin kaupoissa pyörimistä ja mukaan tarttui välillä mitäkin.

Kierreltiin pitkin poikin lähes koko aika, joka maissa oltiin. Hetki ennen laivaan paluuta oltiin jo aivan loppu kaikista kantamuksista ja kiertelystä, että oltais hyvin voitu vetäytyä nurkkaan lepäämään. Loppumatka menikin sitten todella rivakasti kuunnellen karaokea ja pyörien baareissa. 

Todella 10 reissu! <3 

_________________________________________________________________________________

Loppuajan olinkin Porvoossa tavaten muitakin ystäviä ja nauttien auringosta! 

Eilen päivällä pakkasin kaikki tavarat ja läksin viimeseksi kuukaudeksi Joensuun kotiin. 

Miulla olisi vaikka kuinka paljon kuvia jakaa tänne, mutta tämäkin postaus tuntuu jo niin pitkältä, että säästellään kuvia myöhemmäksi. 

Hyvää viikonloppua! 

Haluatteko ostoksista kuvia? :)

Stress stress stress

Moikka!

Nyt palaillaan normaalin postauksen ja kuulumisten parissa. Vihdoin loppui työt ja seuraavat noin kolme kuukautta vietän täysin lomaillen! Aivan ihanaa, että vihdoin on loma. Onneksi selvisin ja nyt voin pyhittää päivät rentoutumiselle ja kesälle.
Mulla on niin paljon suunnitelmia täksi kesäksi, etten malta odottaa. Olen varma, että tästä kesästä tulee paras kesä ikinä. Haluan tehdä niin paljon kaikkea hauskaa ja nauttia kesästä täysin rinnoin.

Mulla on mennyt vapaa-aikaa paljon asioiden hoitamiseen. Muuttojuttuja olen hoidellut ja yrittänyt pakata mahdollisimman paljon. Tuntuu hassulta, että kohta mä muutan. Jännittää, mutta samalla olen super innoissani. Olen huomannut, että stressi alkaa painaa päälle muuttojuttujen takia. Pakkaaminen tuntuu rasittavalta ja niin työläältä. Tuntuu, ettei tavarat tule koskaan mahtumaan uuteen kotiin, saati että saisin kaikkea edes pakattua ja ajoissa.  

On sellainen fiilis, että voi jumalauta kun tätä tavaraa vaan on.. Ennen pakkaamista ajattelin, että eihän mulla ole mitään pakattavaa juurikaan, helppo homma, mutta ei. Tuota tavaraa vaan puskee joka paikasta. Kamala sotku, tavaramäärä ja kaikki pussit ja pahvilaatikot joka puolella saa mut ahdistuneeksi ja stressaantuneeksi. Itse olen sellainen ihminen, että kaiken pitää olla ''täydellisesti'', vihaan ylikaiken epäjärjestystä ja tää viimenen kuukausi on ollut mielelle yhtä helvettiä. Haluaisin vain järjestää kaikki tavarat laatikoista ja heittää parvekkeelta alas. No, ei tätä kauaa enää kestä. Onneksi! 

Mulla on vielä paljon kaikenlaista mitä pitää hankkia, enimmäkseen huonekaluja. En olisi uskonut, että ensimmäinen muutto pois kotoa olisi näinkin raskasta ja vaatii älyttömästi työtä. Ei ole mikään helppojuttu. Tämä kokemus kasvattaa jos mikä. 

_________________________________________________________________________________

Olen huomannut, että samantien, kun mulla alkaa loma, niin kaikki rytmit menee todella sekaisin. Ne kirjaimellisesti menee, en mie niitä sekoita. Jotenkin sitä vaan joka aamu nukkuu siihen iltapäivään ja niin koko päivä on pilalla. Tottakai vastapainoksi valvotaan keskiyöhön.

 Näin käy aina, kun miulla on loma. Onneksi homma muuttuu, kun lähden etelään ja päivisin on kaikkea muutakin tekemistä, kun vain pyöriä netissä ja nukkua. Mä olen aivan surkea rytminkääntäjä ja se on aivan helvetillisen tiukkaa kääntää se kesän jälkeen, mutta minkäs teet.. 

Tällä hetkellä istun kuitenkin junassa matkalla etelään viettämään kesää. Tarkoitus oli lähteä keskiviikkona, mutta päätinkin lähteä jo tänään, sillä ikävä ystäviä ja etelää ylipäätänsä on kova. Olen superinnoissani tulevista päivistä, enkä malta odottaa mitä kaikkea keksitään ja mitä päivät tuovat tullessaan. Paljon on suunnitelmia, ihania sellaisia ja olen niin iloinen, että muuton keskellä jää kuitenkin aikaa rentoutumiseen ja lomailuun, ettei koko kesä mene stressaten ja hoitaen vain muuttoon liittyviä asioita yms. Matkassani ei ole minkäänlaista aikataulua tai listaa tekemisistä, aivan fiilispohjalla mennään laukut mukana. Mikäs tekee lomailusta sen parempaa. 

Mie aloitan lomani nyt, lomailkaa tekin nauttien, kenellä loma on! :) 

Palataan pian! 

Just die -TRIGGER WARNING

Moi! Mä halusin tulla kirjoittamaan taas vähän syvällisemmästä aiheesta, koska se osui silmääni tänään. Mun mielestä ihmisillä ei ole tarpeeksi tietoa tällaisista asioista, joten itse kokeneena haluan kertoa teille niistä, kertoa asioista mun näkökulmasta, mitä itse olen kokenut ja jakaa muuten vaan  ajatuksiani.

Trigger warning - postaus sisältää mahdollisesti triggeroivaa tekstiä, joten jos koet triggeroituvasi, mieti tarkkaan kannattaako lukea.

Itsensä satuttaminen on nykyään aivan liian yleistä. Muutamia vuosia taaksepäin, kun itse sen aloitin, niin siitä ei juurikaan puhuttu. En itse ainakaan koskaan kuullut tai nähnyt, että siitä oltaisiin keskusteltu tai että aihetta olisi missään juurikaan käsitelty. Viiltely ja muu itsensä satuttaminen oli pitkään itselleni asia, josta en tiennyt mitään. Tänä päivänä tuntuu, että asia on paljon enemmän esillä, mikä on toisaalta hyvä juttu, toisaalta mielestäni ei.
Asia kun on kuitenkin huomattavasti yleistynyt ja siitä puhutaan nykyään aika paljonkin varsinkin sosiaalisessa mediassa, niin huomaan usein, ettei monilla ihmisillä ole oikeasti mitään tietoa siitä, miksi ihmiset satuttavat itseään, mitä ihmiset käyvät läpi, miksi he tekevät niin, mitä se auttaa jne..

Monesti huomaan esim. YouTuben puolella, jossa ihmiset kommentoivat jonkun videota, joka käsittelee esimerkiksi juuri viiltelyä, kommentteja, jotka saavat itseni raivon partaalle ja todella surulliseksi. Ymmärrän, että osittain kommentit johtuvat siitä, että kun ihmisillä ei ole tietoa asioista, mutta sitten siellä näkee myös paljon kommentteja, jotka on tarkoitettu ainoastaan loukkaamaan toista ja saamaan toiselle vielä pahemman olon. Se saa itselläni kyyneleet nousemaan silmiin. Toki tätä tapahtuu liittyen muihinkin asioihin, mutta kun viimeksi törmäsin tähän aiheeseen ja kommentteihin, oli minunkin pakko jakaa ajatuksiani.

Itse aloitin viiltelyn, kun olin sairastunut masennukseen. Se ei ollut huomionhakua, vaan se oli tapa selvitä siitä kivusta, mikä oli päällä koko ajan. Se oli tapa hallita sitä tuskaa ja ahdistusta, jota kävin läpi. Kukaan ei tiennyt silloin ajatuksistani, enkä osannut hakea apua. Kamppailin masennuksen kanssa yksin, joten itsensä satuttaminen tuli kuvioihin ns pelastajaksi. Nykyään toivon, etten olisi koskaan tehnyt sitä ensimmäistä viiltoa, sillä siitä syntyi todella vaikea kierre.

Viiltely on asia , jota hävetään todella paljon, mitä ei mielestäni tarvitsisi hävetä. Se ei tarkoita, että olet huono tai luuseri, jos viiltelet, se tarkoittaa mielestäni, että yrität selviytyä jostain ongelmasta, mistä et pääse muuten mielestäsi ylitse, et saa apua tai osaa hakea sitä. Monesti viiltelijä häpeää todella paljon sitä, mitä on tehnyt ja yrittää peitellä jälkiään. Siitä ei puhuta tai mainita.
Itse koin järkyttävää tuskaa aina lopuksi, kun olin satuttanut itseäni. Se auttoi, mutta sen jälkeen iski kauhea paniikki ja ahdistus, että mitä menin tekemään. Tunsin, että tein väärin. Peittelin jälkiä mahdollisimman tarkkaan ja viilsin paikkoihin, mistä jäljet eivät näkyneet. Monesti olen miettinyt, että olisinko saanut ajoissa apua, jos jäljet olisi huomattu tai olisin kertonut itseni satuttamisesta. Aiheutinko itselleni vain enemmän ahdistusta ja tuskaa?

Ehdin viiltelemään yli vuoden, ennenkuin sain apua ja tunnustin ongelmani. Olin pahasti riippuvainen itseni satuttamisesta, joten sitä kierrettä ei niin vain saatu katki.
Ajattelevatko ihmiset koskaan, että viiltelijät eivät ehkä viiltele vain huomion takia..? Ehkä pohjalla on aivan jotain muuta, kipua, ahdistusta, tuskaa,..
Näen liian usein kommentteja, joissa huudellaan, kuinka typerää viilteleminen on, miksi sä viiltelet ja blaablaa. Aivan turhia kommentteja mielestäni.
Viiltelijä ihan varmasti tietää itse tekevänsä väärin ja moni heistä katuu sitä jo valmiiksi. Tuollaiset kysymykset ja sanat eivät auta yhtään ja ne voisi jättää suosiolla sanomatta. Monestikkaan sairaat eivät kerro sitä, miksi viiltelevät vaan ennemminkin haluavat pitää sen häpeä ja muiden syiden takia salassa, mutta kyllä ihmisten pitäisi nähdä ja tajuta, että asiat eivät ole hyvin, jos ihminen itseään satuttaa. Eri asia on, jos sitä tehdään vain huomion takia.

Monesti tulee eteeni myös tällaisia kommentteja "ootko ihan idiootti ku teet noin" " tappaisit suoraa ittes" "ranteet auki vaan" .

Nämä lauseet satuttavat aivan helvetisti. Moni ihminen, joka kamppailee tällaisten asioiden parissa, tuntee jo valmiiksi itsensä surkeaksi ja huonoksi. He tietävät varmasti, miten typerää viiltely on, mutta he eivät vain yksinkertaisesti keksi muita keinoja lievittää sitä tuskaa. Itse kokeneena voin sanoa, että kun kipu ja ahdistus oli niin kovaa, niin oli pakko saada tuntea fyysistä kipua ja tietää olevansa elossa. Oli pakko saada jotenkin lievitettyä sitä painajaista. Tätä on todella vaikea selittää ihmisille, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta tai tietoa itsensä satuttamisesta.
"Tapa ittes" on yksi lauseista, joita ei IKINÄ pitäisi kenellekään sanoa. Ei ikinä. Se on ehkä pahinta, mitä toiselle voi sanoa. Mielestäni tähänkin liittyy usein väärinkäsityksiä. Usein luullaan, että kun ihminen viiltelee, hän haluaa kuolla. Usein ei kuitenkaan ole niin. Ihminen ei yleensä viiltele siksi, että hän haluaa kuolla. Ei, se on kivunlievitystä, ei välttämättä niinkään itsensä tappamista.

Itse koen, että satuttamalla itseäni, pelastin itseni itsemurhalta. Jos en olisi satuttanut itseäni, niin en tiedä, että olisinko vielä täällä. Jonkun verran se kuitenkin auttoi, mutta enemmän haittaa siitä oli. Jaksoin taistella ahdistusta ja kipua vastaan, vaikkakin satuttamalla itseäni lisää, mutta en luovuttanut missään vaiheessa.

"Ranteet auki" on mielestäni ehkä eniten liittyvä/liitetty lause viiltelyyn. Viiltely ei tarkoita automaattisesti sitä, että vedetään ranteet auki ja vuodetaan kuiviin. Tai ylipäätään, että viiltely olisi ainoastaan sitä, että a) joko sä viillät vain ranteisiin tai b) syviä tai pelkkiä pintanaarmuja. Se on niin paljon kaikkea muutakin. Oli se sitten syvä haava tai pelkkä pintanaarmu, se on silti vakava-asia ja se on otettava todesta. Mitään merkitystä ei ole haavan koolla tai missä se sijaitsee. Se on viiltelyä ja siihen on hankittava apua!

Törmäsin erään henkilön YouTubeen tekemällään videolla kommenttiin, jossa sanottiin todella ikävään sävyyn, että " miten helvetissä voit viillellä itteäs paljon , mutta sit ku sun haavoja tikataan niin itket kun sattuu niin paljon hahaha"..
Yleensä tuohonkin löytyy selitys. Tuo ei päde kaikilla, mutta omalla kohdallani lause pitää paikkaansa.
Itse olen viillellyt paljon ja olen ollut tikattavana. Itkin tikkauksen aikana paljon, kivusta ja pelosta, myönnän. Silti jatkoin itseni satuttamista.
Viiltelijä lievittää tuskaansa ja pahaa oloaan satuttamalla itseään. Yleensä hän on niin "sekavassa mielentilassa" että ei tajua kaikkea mitä on tekemässä. Itse en edes tajunnut miten syvään olin nirhannut kättäni, ennenkuin se jouduttiin tikkaamaan. Pahin sekavuus poistui itsestäni aina sen jälkeen, kun olin saanut tuntea viiltelyn tuomaa kipua. Se lamaannutti hetkeksi ahdistuksen ja pahan olon. Silloin olo oli raukea. Tajusin jälkeenpäin, mitä olin mennyt tekemään, se hirvitti ja tottakai kipu oli kädessä kova. Kun ei ole enää siinä sekavassa mielentilassa niin tuntee kivun ihan normaalisti, jolloin tikkaus saattaa sattua aivan helvetisti. Joten kyllä, se itkettää ja kipu on kova. Pahimmissa sekavuustiloissani en edes tuntenut, kun satutin itseäni. Kaikki kipu tuli jälkeenpäin ja todella voimakkaina.
Joten tuokin kommentti oli täysin typerä, mutta eihän ihmiset voi kaikkea ymmärtää.

Kehotan kaikkia harkitsemaan tarkkaan, mitä kysyä ihmisiltä, joilla on tällainen tarina, jälkiä tai arpia. Mieti tarkkaan, ennenkuin kommentoit. Pieni lause voi satuttaa todella paljon. Jotkut ihmiset eivät ole vuosienkaan jälkeen valmiita kohtaamaan asiaa tai puhumaan siitä. Jotkut eivät yksinkertaisesti vain tykkää. Itse en tykkää ollenkaan jos ihmiset huomauttelevat arvistani. Joten, mietithän mitä sanot.

Itsensä satuttamisesta jää yleensä todella selkeät ja näkyvät arvet. Toisilla näkyy pahemmin, toisilla heikommin. Itse olen ollut aina sitä mieltä, että arvet eivät määrittele sinua. Ei ikinä. Jokaisella meistä on menneisyys ja oma tarina, joihin liittyy näkyvämpiä ja näkymättömämpiä asioita. Itsetuhoisuudesta tulleet arvet ovat arpia siinä missä muutkin. Arpi on arpi, oli se sitten tullut viiltelystä tai pyörällä kaatumisesta, sitä ei tarvitse hävetä. Jotkut sanovat, että arvet ovat kauniita, jotkut eivät niistä pidä. Mielestäni niihin ei tarvitse kiinnittää kenenkään huomiota tai niitä ei tarvitse kommentoida. Joillekin ne voivat olla todella arka aihe. Ulkokuori ei määrittele ihmistä, miksi arvet tekisivät ihmisestä luuserin tai miksi niitä pitää katsoa halveksuen?

Itselläni on paljon arpia kehossani. En häpeä niitä.  Ne kertovat itselleni, miten rankkaa elämäni on joskus ollut ja mitä olen joutunut kokemaan, mutta olen selvinnyt. Niinpä kutsun niitä taisteluarviksi. En häpeä kulkea shortseissa tai topissa. En häpeä olla kesäisin rannalla tai uida. En välitä mitä ihmiset niistä ajattelevat. Ne eivät määrittele minua ihmisenä, eivätkä ne määrittele sinua. Ne ovat osa sinun tarinaasi.

Me ollaan kauniita, oli arpia tai ei <3

Mitä ajatuksia aihe teissä herättää?

Deep deep deep -EDIT

Haluan kirjoittaa vähän syvällisemmästä aiheesta ja kertoa mietteitäni liittyen pariin asiaan. Haluan käsitellä kanssanne kuolemaa ja itsenäistymiseen liittyviä asioita, oloja jne.

Musta tuntuu, että tämä on ainoa paikka jossa voin avautua mistä vain ja milloin vain. Musta on muutamana päivänä tuntunu tosi pahalta. En osaa kuvailla sitä tunnetta, epätodellinen? Haikea? Surullinen? Varsinkin iltaisin on tuntunut huonolta.
Illalla, kun olen menossa nukkumaan, rupean käymään päässäni läpi menneisyyttäni ja muita asioita, jotka saavat mut ahdistuneeksi. En tiedä mistä tällainen olo johtuu, johtuuko se siitä, että olen vihdoin itsenäistymässä ja joudun huolehtimaan itsestäni ja asioistani itse enkä saa olla se "huoleton" tyttö. Johtuuko se siitä, että olen aloittamassa elämääni ja joudun jättämään menneisyyden taakseni, vai mistä se johtuu?

Iltaisin tulee mieleen ne ajat, jolloin olin sairas ja ajat menneisyydestä. Välillä haluaisin palata niihin ja tehdä asiat aivan eri tavalla ja elää niitä aikoja uudelleen. Ne ajat tuntuivat jotenkin turvallisilta, musta pidettiin huolta, sain olla nuori/lapsi. Elämä oli tavallaan niin helppoa, turvallinen koulu ja ihmiset. Nyt olen kohta aikuinen ja käyn töissä. Onko mulla ikäkriisi vai stressaanko vain itsenäistymistä..? Kuulostaako ajatukseni hulluilta? En osaa itse vastata.

Monesti iltaisin tulee mietittyä muita syvällisiä ajatuksia. Kuolema on ollut taas päässäni ja olen yrittänyt käsitellä sitä asiaa. En vaan saa sitä ajatusta päätökseen. Kuoleman ajatuksilla en tarkoita sitä, että haluaisin kuolla, päinvastoin olen alkanut pelkäämään sitä, mikä kuulostaa hassulta. Pelkään sitä, mitä se on. Kaikki sanoo, että se on vaan tyhjyyttä, tiedän, mutta silti se häiritsee. Sattuuko se? Millaista se on? Tyhjyyttä? Mitä?

Pelkään, että kuolen. Pelkään sitä, mitä se on. Pelkään, että en saa toteuttaa haaveitani ennen kuolemaani. Ajatukseni tuntuu typeriltä ja hassuilta, mutta en saa mielenrauhaa.

Muutama päivä sitten melko "tuttu sukulaiseni" nukkui pois syövän takia. Siitä asti ajatukset ovat olleet taas mielessä. Hän sai diagnoosin muutamaa kuukautta aikaisemmin ja nyt hän lähti. En käsitä sitä, ajatukset ärsyttävät. Miten? Miksi? Mitä hänelle tapahtuu? Katsooko hän meitä jostain? Elääkö hän jossain? Olen yrittänyt uskoa siihen, että kaikki on vaan pimeää, mutta maailmassa ei ole tuohon vastausta ja se ärsyttää ja se saa itseni pelkäämään. Jos riistäisin henkeni, niin ehdinkö tuntea jotain, tunnenko kuolemaa..

Mistä tietää, että on kuolemassa? Isoisäni menehtyi vuosi sitten, pari päivää aikaisemmin hän soitti läheisilleen ja hyvästeli heidät, koska tiesi kuolevansa. Jännää mielestäni. En tiedä mihin enää uskon ja mihin en. Ennen vain uskoin, että kaikki katoaa, enää en tiedä uskoako vai eikö.  

Kaikki puhuvat eläinten sateenkaarisillasta, haluaisin itse uskoa siihen. Päässäni minulla on ajatus, että pois nukkunut paras ystäväni, kissani seuraa minua taivaasta ja voi hyvin, nauttii ja maukuu minulle, mutta en vain kuule sitä. Onko ajatus siksi, että tulee parempi mieli vai mitä se on? Totta? Onko se sitä, että haluamme nähdä heidät vielä, jolloin uskomme siihen.. Tapaammeko kaikki vielä uudestaan? Ainakin syvästi toivon. 

En osaa pukea ajatuksiani paremmin luettaviksi. Haluaisin kuulla teidän ajatuksia ja mietteitä mitä ajatukseni teissä herättivät. Miettiikö kukaan muu koskaan tällaisia asioita vai olenko kenties päästäni sekaisin..? Palataan seuraavassa arkisemmassa postauksessa.

Love!

_________________________________________________________________________________

EDIT:   Olin lukemassa kommenttejanne ja klikkailin niitä vuorotellen julkaistavaksi. Idioottina menin sitten vahingossa napauttamaan poista-painiketta ja kommentit poistu. Onneksi mulle tulee niistä aina ilmoitus sähköpostiin, enkä luojan kiitos ollut niitä sieltä poistanut. Sain napattua niistä kuvat ja laitan ne nyt tähän vastauksien kera. Pitää ensi kerralla olla huolellisempi. :)

Kiitos aivan älyttömästi kommentistasi. Ihanaa, että tykkäät seurailla tekstejäni, kiva kuulla. Tavallaan itsellänikin on jossain takaraivossa ajatus, että taivas on olemassa, mutta helvettiä ei. Kuulen tuon Peter pan- tarinan nyt ensimmäistä kertaa ja se pisti kyllä miettimään, en ole tuollaista edes hoksannutkaan ajatella. Kiitos, että kerroit.

Asiahan on todellakin niin, että pitisi elää tässä hetkessä, mutta kuolema kaihertaa t akaraivossa silti, vaikka siitä ajatuskesta yrittäisi päästää irti. Itsekin olen halunnut monesti kuolla silloin, kun olin sairas, ja silloin ajattelin sen olevan pelastus. Nyt en ole siitä niinkään varma enää. Toivottavasti siulle tulee paremmat ajat, etkä toivoisi sitä enää <3 Hyvää kesää!

Ihana kuulla, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Minäkään en osaa kuvitella sen olevan vain tyhjyyttä, siksi se pistääkin mietityttämään, että mitäs se sitten oikein on.

Kiitos paljon ja ihana kuulla, että tykkäät lukea. Varmasti tulee lisää! Hyvää kesää myös siulle <3

Kiva kuulla, että pidät tekstistäni. Asioita tulee välillä pohdittua liiankin tarkasti. Nämä asiat tosiaan pistää helposti mietityttämään, mutta niinkuin sanoit, niin turha ahdistua. Olisi vain niin mahtavaa saada asialle vastaus, mitä ei tule koskaan saamaan ja saada asia käsiteltyä loppuun.